Sunnuntai 2.9 Stevens Point WI - Oak Park IL 410 km

Sunnuntain lähtö meinasi venähtää kun kirjoittelin tätä blogia...Liikkeelle päästiin kymmenen jälkeen ja reitti kulki isoja nelikaistahigwayta pitkin kohti Chicagoa.

Ilma oli edelleen poikkeuksellisen lämmintä ja odotettavissa oli aiemmin viikolla myös Chicagossa riehuneen sademyrskyn rippeitä. Lopulta emme kuitenkaan niihin törmänneet.







Iltapäivällä kävimme sitten vielä tankkaamassa Wingit vähän ennen saapumista Larryn talolle, koska tämä oli viimeinen ajopäivämme. Gaylen Brotherson oli luvannut hakea pyörät pois seuraavana päivänä Larryn talolta.
Tässä "biker chicks" juomatauolla kuuman päivän lopulla.

 







5300 kilometriä on onnellisesti takana ja Wingit saivat pusut repsikoilta hyvin hoidetusta työstä. Täytyy tässä Bemarimiehenkin kyllä taas kerran myöntää, että jos murheettomalle matkalle Amerikkaan haluaa lähteä, niin ei kyllä ole Wingin voittanutta.

Me suomalaiset olimme ensimmäisinä Larryn talolla, joka seikka tuli jo selväksi aika aikaisin iltapäivällä kun kyselimme puhelimitse toisen porukan kuulumisia. Larry oli edellispäivänä vienyt Billin ja Buzzin aiemmin mainituilla Apostle -saarille mutta he olivat saapuneet sinne sen verran myöhään, että he olivat missanneet aamupäivän laivaristeilyn saarten ympäri.  Niinpä he odottelivat sitten yli kaksi tuntia risteilylle pääsyä, joka kesti kolme ja puoli tuntia...Lopputuloksena oli, että he pääsivät liikkeelle Lake Superiorilta vasta kahdeksan aikoihin lauantai-iltana ja tästä seurasi sitten aikamoinen kaahaus pimeässä illassa kohti Larryn tyttöystävän Amyn kesämökkiä, jonne porukka saapui iltakymmen jälkeen. Sunnuntaille jäikin sitten aika pitkä siivu ajettavaa ja tämän seurauksena me suomalaiset olimme jo ehtineet asettua taloksi ja käydä syömässäkin ennenkuin isäntäväki ynnä Bill ja Buzz vaimoineen saapuivat. Kuvassa Cindi, Bill, Mary, Buzz, Kari ja Ari Larryn talon avokuistilla lämpimässä illassa.
Larryn lainaama naapuritalo tuli taas tarpeeseen koska yöpyjiä oli meidän suomalaisten lisäksi vielä kaksi pariskuntaa. He tosin lähtivät maanantaiaamuna aikaisin jatkamaan kotimatkaansa, joten me hyvästelimme heidät jo valmiiksi sunnuntai-iltana.


 

Lauantai 1.9.Duluth MN - Stevens Point WI 470 km

CCR oli ohi ja lauantai oli siis jo perinteinen kotiinlähtöpäivä. Tässä maassa kun nuo kotimatkat on monilla sen verran pitkiä, on pippalot parasta lopetella ajoissa.
Meillä oli siis suuntana Larryn talo Chicagon laidoilla Oak Parkissa ja olimme saaneet avaimen siltä varalta, että päädymme sinne omin nokin. Tuolta alkoi vaikuttaa aika pian, sillä Larry ynnä Bill ja Buzz pyöräkuntineen suunnittelivat vielä sightseeingiä Lake Superiorilla sijaitseville Apostle Islandille http://www.nps.gov/apis/index.htm  Meidän aikatauluumme tuo saarivisiitti ei oikein sopinut vaan käytyämme yhteisellä aamiaisella Delta Dinerilla Wisconsinissa (noin 50 mailia Duluthista) http://www.deltadiner.com/  jatkoimme kahden Wingin voimin matkaa kohti Chicagoa.

Jaahas, nyt kun ollaan jo kotona näyttää tuo kuvien liittäminenkin taas onnistuvan...
Tässä matkaseuruettamme vasemmalta lukien pariskunnat: Steve&Cheryl Coloradosta, Scott&LuAnn Floridasta, Ari&Irja Suomesta, Kari&Mirja Suomesta, Buzz&Mary Illinoisista, Bill&Cindi Utahista, Larry&Amy Illinoisista ja Wayne&Robin New Yorkista





Matkaa oli sen verran, että kahdelle päivälle tuo noin 850 km oli meidän tarkoitus jakaa.

Iltapäivällä satuimme sitten ajamaan ohi tuommoisesta paikasta. Minä en tuota edes huomannut, vaan Kari ja Mirja siitä mainitsivat pari km myöhemmin kun haimme ilmaa Karin Wingin renkaisiin. Palasimme ja ehdimme paikalle juuri kymmenen minuuttia ennen paikan sulkemisaikaa.
Matkamuistomyymälä oli täynnä Suomi-kamaa. Siellä oli vaikka mitä, oli aitoja Toikan lintuja, oli suomen lippuja, oli lapinleukuja, tarroja, rintanappeja esim teksteillä "Have you hugged your FINN today" ynnä muuta.

Pihapiirissä oli lisäksi kaksi vanhaa asuintaloa 1920-luvulta sekä etualan saunarakennus. Kaikki on siirretty museon aluelle jostain lähikuntien alueilta. Tuvissa oli sen aikaisten suomalaisten tavaroita ja sauna oli kuten suomalainen sauna ainakin.


Iltapäivän lopulla päätimme asettua taloksi Stevens Point - nimisen kaupungin Comfort Suites-motelliin. Sieltä käsin kävimme vielä illallisella paikallisessa japanilaisravintolassa ja jälkiruoalla Coldstone-ketjun jäätelöbaarissa. Siellä on tarjolla noin parikymmentä jäätelölaatua ja sen lisäksi tolkuton määrä jäätelöön sekoitettavia mausteita kuten karkkeja, pähkinöitä, monenlaista suklaata, erilaisia keksejä, marjoja ja vaikka mitä. Toivotut mausteet sotketaan jäätelöön kylmäpöydällä ja onneksi tuli tilatuksi vain pieni annos, koska sekin on meikäläisittäin jo iso.








  

Keskiviikko 29.8. - perjantai 31.8. Curve Cowboy Reunion

CCR jatkui entisten vuosien malliin, joita olenkin jo aiemmissa tarnoissani selostanut. Tänä vuonna osallistujia oli noin 190 eli kauas on tultu vuoden 2006 Braseltonin yli 500:sta. Ohjlemassa oli mm. pientä laivaristeilyä Lake Superiorilla, joka ei ihan pikkulätäkkö maailman kolmanneksi suurimpana järvenä olekaan. Laivaristeilyllä meidät vielä yllätti ”merirosvoporukka”, jotka olivat järjestäjien hommaamia opiskelijoita asiaankuuluvissa puvuissaan ynnä miekoissaan ja pääkallolipuissaan. He saivat kerätyksi reilut 500 dollaria risteilyvierailta samaan hyväntekeväisyyspottiin, johon tapahtuman muutkin aktivitetit pyöränpesuineen ja ”hiljaisine huutokauppoineen” rahaa keräsivät.

Lopputuloksena kaikesta touhusta oli jälleen, että CCR:n järjestelytoimikunta saattoi luovuttaa 30.000 dollarin shekin hyväntekeväisyyskohteena olleelle nuorisotyöhön keskittyneelle paikalliselle järjestölle! Kyllä jenkit tuon rahan ker(j)uun totisesti osaavat...

 

CCR:n puolesta ei mitään yhteisiä ajolenkkejä ole järjestetty. Tämä johtuu amerikkalaisesta lainsäädännöstä ynnä lakimiehistä, joiden ansioista järjestäjät voidaan vetää vastuuseen mistä tahansa yhteisen ajolenkin aikana mahdollisesti tapahtuneesta honkkelista vaikka vastuustavapautuspaperi olisikin allekirjoitettu.

 

Me kävimme Nashvilletuttujemme Jimin ja Pennyn autolla noin 60 mailia Duluthista pohjoiseen sijaitsevassa Soudanin rautakaivosmuseossa. Siellä mentiin v. 1962 lopettaneen kaivoksen uumeniin (n. 730 metriin) sen aikaisella kaivoshissillä ja maan alla ajeltiin vielä toista kilometriä kaivosjunan kyydissä.  Tuolla olikin vaihteeksi oli tarjolla kiinteää + 11 asteen lämpötilaa ja auringonvaloa nolla, joten ei voitu valittaa ainakaan liiasta kuuumuudesta. eipä kyllä toisaalta käynyt kateeksikaan sen aikaisten kaivosmiesten työoloja.

 

Jaa niin, en ehkä maininnut, miksi olimme Pennyn ja Jimin AUTON kyydissä. No, siksi kun heidän -99-mallisen K 1200 LT:n perä hajosi vähän ennen St. Louisia. Pyörä jäi korjaamolle ja pariskunta otti alleen vuokra-auton, jolla matka jatkui Duluthiin. Suunnitelmana oli sitten paluumatkalla poimia korjattu pyörä ja ajaa sillä kotiin.

Perjantaina ajelin yksikseni Suomeen. Finland, Minnesota on pieni yhden huoltsikan, sekatavarakaupan ja baarin sisältävä kaupunki- tai kyläpahanen noin 40 mailia Duluthista koilliseen pitkin Lake Superiorin rantaa. Finland ei kylläkään sijaitse järven rannalla vaan kuutisen mailia siitä sisämaahan päin. Kaupunki on perustettu 1905 aivan ilmeisesti suomalaisten toimesta, mutta ei siellä enää suomen kieli suuremmin kajahdellut. Tutkimukseni tosin rajoittuivat kylän kolmeen palveluntarjoajaan, bensa-asemaan, sekatavarakauppaan ja Moose Lodge-nimiseen kapakkaan. Kari ja Mirja olivat poikenneet samassa kylässä edellispäivänä ja heidän kuulemansa mukaan kylän pikku hotellia pyörittävät suomalaissisarukset. Kukaan meistä ei kylläkään tullut käyneeksi testaamassa heidän suomenkielen taitoaan.
Noissa pohjoisen osavaltioissa (Minnesota, Michigan, Wisconsin ja Kanada tietysti) tunnetusti toki on paljon viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevaa suomalaisasutusta ja toki tapasimmekin heidän jälkeläisiään niin tällä kuin aiemmillakin retkillämme. Sukupolvia on vain ehtinyt vaihtua sen verran, että ainakin kielitaito jollei sentään juuret ovat ehtineet unohtua.   

Tiistai 28.8. La Crosse WI – Duluth MN 485 km

Hotellista isonkin porukan lähtö onnistuu siedettävällä täsmällisyydellä, koska kenekään ei tarvitse tehdä muuta kuin pakata kaikki mukana olevat kamansa kyytiin. Niinpä baanalla oltiin jo yhdeksän jälkeen, mutta matkanjohtajamme Larry olikin ohjelmoinut matkamme aloitukseksi käynnin La Crossen laitamilla sijaitsevalle Grandadin näköalapaikalla, joka lienee yksi Wisconsinin korkeimmista paikoista. Kyseessä ei sentään ollut mikään Kalliovuorten maisema, mutta olipahan kumminkin muuta maastoa korkeampi kukkula. Siitä saattoi myös selvästi havaita miten La Crossen kaupunki sijaitsi isossa laaksossa, jonka toisella laidalla näkyi muutaman kilometrin päässä samanlainen kukkulajono, jolla itse olimme.

Tuo kukkulanihmettely kaikkine reitinetsimisineen (Larry ja hänen kolme navigaattoriaan...) vei sen verran aikaa, että ulos La Crossesta päästiin vasta puoli yhdentoista maissa. Eräällä tankkauspaikalla puolen päivän maissa aika kaukana pääväylistä sattui kuin ihmeen kaupalla paikalle myös oma meksikolaisemme Kentuckysta eli Jessie Gessullaan. Hän oli ollut myös Larryn luona yötä suununtaista maanataihin, mutta lähtenyt jo ma-aamusta ajamaan kohti pohjoista tavatakseen poikaansa, joka asui jossain matkan varrella. Jessie oli yöpynyt ihan muualla kuin La Crossessa, mutta jollain ihme tuurilla hän oli nähnyt sakkimme tiellä juuri ennen kuin menimme bensikselle.

Tankkauksen yhteydessä tulimme Irjan kanssa syöneeksi vähän reilumman välipalan ja kun Larry tämän jälkeen ilmoitti, että tunnin päästä on lounastauko, päätimme me tuossa vaiheessa jatkaa matkaa ja jättää muun porukan syömään lounastaan erääseen norjalaisravintolaan. Meillä kun ei ollut enää pätkääkään nälkä. Sen sijaan Irja halusi jo Duluthin Radisson-hotelliin suihkuun...

Niinpä valitsimme suorimman reitin Duluthiin ja saavuimme sinne jo kolmen jälkeen iltapäivällä. Kari ja Mirja olivat jääneet lounalle norskipaikkaan ja he olivat aluksi seurailleet Larryn vetämää ”nähtävyysreittiä” kohti Duluthia. Kun homma oli mennyt tavallisen Larrymaiseksi U-käännösrumbaksi he olivat erään tällaisen taas kohdalle sattuessa jättäneet uukkarin tekemättä ja jatkoivat yksin kohti Duluthia Wingin navigaattorin osoittamaa nopeinta reittiä. He saapuivat perille noin puolitoista tuntia meidän jälkeemme, muttta vielä hyvissä ajoin ennen CCR:n tervetuliaiskokkareiden alkua. Sen sijaan Larry ynnä muut ryhmämme jenkit saapuivat tavoilleen uskollisina hotellin pihaan juuri kun muu juhlaväki oli astelemassa parin korttelin päässä sijaitsevaan huikeaan rautatiemuseoon tervetuliaistilaisuuteen. Tästähän tietysti tuon jälkiryhmän naispuoliset jäsenet taas kovasti Larrya kiittelivät...

Ilta rautatiemuseossa oli onnistunut vaikka vanhojen ja uusien tuttujen tapaaminen aika pahasti esillä olevaan veturi- yms. kalustoon tutustumista häiritsikin. Näytillä oli mm 8:lla vetävällä pyörällä varustettu tajuttoman kokoinen Baldwin-höyryveturi vuodelta 1940, jonka pituus on yli 40 metriä (ilman tenderiä) ja joka veti aikoinaan noin 200-vaunuisia rautamalmijunia rautakaivosalueilta Duluthin satamaan. Hirviö muutti vettä höyryksi lähes 40.000 litraa tunnissa ja kulutti hiiltä lähes 200 kiloa minuutissa! Veturin tunnissa kuluttama hiilimäärä olisi riittänyt omakotitalon parin talven tarpeiksi...

Ilta jatkui vielä tutun Booze Brothers -”salaseuran” kokoontumisella huoneessa 227, jossa suuri osa tuohon kinkeriin osallistujista odotti kieli pitkällä suomalaisten tuliaisia eli Salmiakkikossua, joka oli saavuttanut suuren suosion jo edellivuonna Idahon Boisessa.

Maanantai 27.8. Oak Park IL – La Crosse WI 507 km

Kun lähtöä tekevien pyöräkuntien määrä on viisi ja yksi pyöräkunnista lähtee kotoaan ja aloittaa pakkaamisen vasta aamulla, saa aikataulutavoitteille heittää hyvästit jo heti kättelyssä. Larrylla ja Amyllä oli monia asioita hoidettavanaan vielä ma-aamuna, joista yksi oli Larryn hoitama reittikarttojen tulostus koko porukalle. Wingin automaista navigaattoria olen jo ”kehunut” aiemmissa tarinoissani, joten ei tässä siitä nyt sen enempää...Yhtä kaikki, naputtelimme sen raivostuttavalla käyttöliittymällä Larryn reitin varressa olevia kaupunkeja lopusta alkuunpäin ja kun homma oli valmis noin kymmenenltä aamulla, ilmoitimme Karin kanssa muulle porukalle, että nyt Suomipojat ja -tytöt lähtee baanalle. Edellispäivän sade oli taas tipotiessään ja helle kolkutteli jälleen tuttuja kolmenkympin ylittäviä lukemia.

Kun Larry oli suunnitellut reittiämme, oli hän aloittanut sen tulostuksen vasta Beloitin kaupungista, jonne oli matkaa pitkälti toista sataa kilometriä. Reitin alkuosan ulos Chicagosta hän oli vain kuitannut suullisella maininnalla ”kannattaa käyttää Toll Roadeja” (eli maksullisia moottoriteitä), jotta päästään sujuvasti ulos Chicagon maanantaiaamun ruuhkista. Navigaattoreidemme mielestä niiden käyttö ei kuitenkaan muka ollut viisasta vaan ne yrittivät ajattaa meitä maksullisilta teiltä pois lähes joka liittymästä, vaikka ”Toll Road” -esto ei ollutkaan päällä. Alkuosa matkastamme oli aika tylsää nelikaistatietä, josta iso osa ei ollut edes mitään varsinaista meikäläisen tyyppistä moottoritietä, vaan pihaliittymillä ynnä muillakin risteyksillä varustettua highwayta, jonka nopeusrajoitus oli naurettavat 55 mph (88 km/h).

Jossain Wisconsinin puolella tie muuttui kaksikaistaiseksi ja maisematkin alkoivat muuttua vähän kumpuilevammiksi ja tiehen ilmestyi mutkia! Kun vauhti alkoi tien kavetessa ja mutkien lisääntyessä kasvaa, alkoi takapenkin naputuskin koventua – etenkin kun aika monet kurvit olivat sorakuorrutettuja piennarsoran levittyä ajoradalle jonkin ison maatalouskoneen tms jäljiltä. Itsekin jo yhden Wingin soran takia kumonneena otin kaarteet vähän varovaisemmin, ettei tarvitsisi uudestaan ryhtyä selvittelemään vuokraajan kanssa rumaan kuntoon mennyttä maalipintaa repsikan mahdollisesti saamista traumoista nyt puhumattakaan.

Meillä ei ollut mitään tietoa siitä, milloin jälkijoukko eli Larry, Buzz ja Bill oikein pääsivät lähtemään ja koetimme tavoittaa heitä kännykällä, mutta eihän siellä Wisconsinissa eurooppalaista kännykkäpalvelua niin vain tarjolla ollutkaan. Verkkoa oli tarjolla todella niukasti ja lopulta päädyin ajelemaan iPhone kädessäni ja kyttäämään milloin AT&T:n palkit ilmeistyivät näkyviin ja heti kun kännykkäverkkoa oli, vedin tien sivuun soittamaan.

Kävi ilme, että jälkiporukka oli päässyt lähtemään vasta lähes puolitoista tuntia meidän perässä ja he tavoittelivat kyllä samaan La Crossen kaupunkiin kuin mekin. Sovimme, että me koetamme saada huoneet kaupungin Super 8 -motellista koko porukalle. Olimmekin siellä noin kuuden maissa illalla ja huoneiden varaus onnistui. Tällä kertaa paremmalla onnella kuin v. 2009, jolloin yritimme Larryn ynnä kuuden suomalaisen kanssa samaan motellin, mutta tilaa ei ollut ja jouduimme turvautumaan lähes vastapäätä sijaitsevan TraveLodgen palveuihin.

Illalla koko konkkaronkkamme etsiytyi vielä paikalliseen hotelli/ravintolaan syömään, koska omassa motellissammehan ei mitään keittiötä edes ollut. Ei edes aamiaisen valmistelua varten, joka sekin hoitui pelkästään kertakäyttöastioiden ja annospakattujen ruokatarvikkeiden levittelyllä, kuten olen niin monesti aiemmin jo taivastellutkin.

Sunnuntai 26.8. Chicagossa

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana ja sateisena, mutta lämpötila oli edelleen lähes tropiikinomainen. Larry ja Amy olivat suunnitelleet sunnuntain sight-seeing -päiväksi ja lopulta lähdimmekin tusinan ihmisen voimin marssimaan Oak Parkin metroasemalle, joka sijaitsi reilin parinkymmenen minuutin kävelymatkan päässä Larryn talolta. Tästäkin Larry sai myöhemmin kuulla, koska hänen mukaansa juna-asema sijaitsi vain ”kolmen minuutin päässä”. Niin, ehkä autolla, mutta ei kävellen. Tästä amerikkalaisten yltiöoptimistisesta tyylistä vitsailtiin enemmänkin. Me olimme Karin kanssa nimittäin jo monesti todenneet, mitä ”wait a minute” tarkoittaa. Se tarkoittaa, että odota tunti. Tämä oli jo monesti todistettu erilaisten palveluiden yhteydessä...

No, porukkamme Larry & Amy, Buzz & Mary, Bill & Cindy, Steve & Cheryl, Kari & Mirja ynnä Ari & Irja matkasi siis Chicagon metrossa kohti keskustaa ja meno ja mekastus junanvaunussa valokuvauksineen oli aivan kuin reissulla olisi ollut sakki alle parikymppisiä. Amy oli pääoppaamme ja muutaman tunnin Chicagon downtownin katselmukseen sisältyi niin keskustan pilvenpiirtäjien ihmettelyä kuin sataman turistipyydyksiin tutustumistakin. Näimmepä yhdelle pääkaduista pinotun kasan ihan hyvännäköisiä poliisautojakin. Kyseessä oli jonkin elokuvan filmaukset, jota varten keskelle katua oli aseteltu sikin sokin neljä poliisin Crown Victroriaa – kaikki toisaan päin ajetun näköisinä ja yksi katollaan. Kolme neljä kadunreunan siviiliautoakin oli murjottu samassa rytäkässä. Siinä ne olivat yhdellä Chicagon keskustan pääkaduista ja ohikulkijat luonnollisesti niitä ihmettelivät ja valokuvasivat. Filmausporukkaa ei näkynyt missään. Romukasa oli vain poliisin lippusiimalla eristetty ja yksi ihan oikea poliisi piti vähän vartiota paikan äärellä ja huitoi risteävän kadun autoilijoita olemaan kääntymättä tälle ”romukadulle”.

Illansuussa Oak Parkiin palatessamme sade yltyi aivan kaatosateeksi ja porukka olikin viimeisen kävelyosuuden jälkeen kuin uitettuja kissoja. Onneksi sade oli vain märkää eikä kylmää, joten ei tuosta läpikastumisesta mitään suurempia traumoja jäänyt.

Maanantain tavoitteena oli päästä noin puolimatkaan kohti Minnesotan Duluthia, jonne Larryn tekemän reitin mukaan oli matkaa noin 600 mailia eli tuhannen kilometrin verran.

Lauantai 25.8. Du Quoin IL - Oak Park IL 520 km

Lauantaiaamun suunnitelmana oli taas päästä baanalle kohti Chicagoa aamukymmeneltä, joka tämän porukan tuntien vaikutti jo alusta pitäen täysin utopistiselta. Etenkin kun edellisiltana meni aika myöhään...

Kymmeneltä lauantaiaamuna kävi Buzzin ja Maryn keittiössä aika vilske kun itse kukin nautti aamiaistaan ja samalla keräsi tavaroitaan ja pakkasi niitä kuka pyöriin kuka pyörien perässä kulkeviin Uni-Go – perävaunuihin. Lopulta kolonnamme pääsi liikkeelle yhdentoista jälkeen. Buzz ja hänen uusi K 1600 GT oli keulassa. Seuraavana oli Bill ja Cindi sekä heidän K 1600 GTL + Uni-Go ja sitten Steve ja Cheryl sekä heidän K 1200 LT + Uni-Go ja viimeisenä pari suomalaista GoldWingeillään.

Olimme siis matkalla Chicagon yhteen naapurikaupunkiin Oak Parkiin, jossa asuu ystävämme Larry uuden tyttöystävänsä Amy 2.0:n kanssa. Hänen edellinen tyttöystävänsä sattui myös olemaan nimeltään Amy, mutta häntä kutsutaan Amy 1.0:ksi. Ajomatkamme saimme tehdä edelleen yli kolmenkympin helteessä ja saapuessamme jo lähelle Oak Parkia ja Larryn asuinalueita kadotimme Karin. Hän oli jäänyt eräässä risteyksessä liikennevaloissa vasemmanpuoleiselle kaistalle eikä huomannut, että koko porukka kääntyikin valoista oikealle. Buzzilla oli entisenä chicagolaisena tiedossa sujuvimmat reitit Larryn talolle, joita Karin Wingin navigaattori ei tiennyt. Kari jumittuikin matakallaan erääseen tasoristeykseen ihmettelemään yli sadan vaunun mittaista tavarajunaa, joka blokkasi kadut poikki pitkäksi aikaa ja syntyneen ruuhkan purkamisessa menikin sitten aikaa. Lopulta hän saapui parikymmentä minuuuttia muiden perässä ja Larry onnittelikin Buzzia siitä, että nyt myös tämä oli liittynyt ”suomalaisia hukkaavaan” moottoripyöräoppaiden porukkaan. Larryhan itse hukkasi vuoden takaisella reissullaan kaksikin suomalaispariskuntaa, toisen autolla ja toisen mp:llä ajavan .

Saavuimme siis Larryn ja Amyn talolle iltapäiväkuuden maissa ja siellä olivatkin jo Mirja ja Irja vastassa. Larry oli käynyt heidät tuntia aikaisemmin hakemassa O'Haren kentältä. Larryn talon majoituskapasiteetti oli noin tuplasti ylittynyt kun paikalla oli nyt pariskuntia isäntäväen lisäksi kuusi kappaletta. Siellä oli nimittäin jo meitä ennen saapunut Wayne ja Robin New Yorkista. He ajavat sivuvaunullista K 1200 LT:tä, jolla he ovat käyneet mm. Alaskassakin.

Illan kuluessa Larryn barbequeta kävi nauttimassa myös iso joukko ystäviä ja naapureita ja osa porukastamme majoittuikin sitten yöksi yhteen tyhjään naapuritaloon, jonka Larry oli naapureiltaan saanut lainaksi. Ilta oli lämmin ja kostea ja sadetta oli tiedossa. Etelässä riehui samaan aikaan hurrikaani Isaac, joka alta me suomipojat taas ihmeellisellä tuurillamme olimme ajelleet sopivasti pois.